Missä menee raja?

Tapaan työssäni uusia ihmisiä lähes päivittäin. Jäin eilisen tapaamisen jälkeen pohtimaan sitä, miten suhtautumiseni verkostoihin on viime vuosina muuttunut.

Käyntikorttien tarve vähentynyt, vaikka kohtaamisia on enemmän kuin ennen. Nahkainen käyntikorttikotelo välilehtineen alkaa jo olla osa historiaa, kuten henkilökohtaiset lankapuhelimetkin. Nykyisin uusi tuttavuus otetaan kokonaisvaltaisemmin “haltuun”. Ei ole enää puoli tuttuja, vaan jokainen kontakti on paljon enemmän.

Käyntikorttien vaihtamisen sijaan tapaamisen jälkeen kirjaudutaan LinkedIn:iin ja liitetään uusi tuttavuus osaksi omaa verkostoa – ammatillisesti tärkeiden ihmisten ketjua. Jos olen kokenut erityistä sielujen sympatiaa, saatan etsiä hänet Facebookista. Mikäli hän työskentelee visuaalisten asioiden parista, löytänen hänet myös Pinterestistä. Twitter tiedonvälityskanava on tietenkin ehdoton, joten haku-painiketta tulee käytettyä sielläkin.

Hetkittäin tunnen olevani kuin kalastaja, joka heittää verkkonsa vesille saadakseen saaliin. Kaappaan uuden tuttavuuden tiukasti haaviini. Jotain tässä yhtälössä on kuitenkin sellaista, joka saa minut pohtimaan tätä kerta toisensa jälkeen?

Missä menee raja? Onko nykyisessä Some-maailmassa rajoja? Miksi edes mietin näitä? Voinko kaapata tuttavuuteni kaikista some-kanavista jo samana päivänä? Onko kohteliasta odottaa seuraavaan päivään? Onko LinkedIn se kanava, jonka voin hyödyntää saman tien? Vai pikku hiljaa parin viikon sisällä muista kanavista? Onko pohdintani kokonaan turhaa?

Jos vaihdankin näkökulmaa ja vaihdan tuon kalastajan haavin lämpöiseen halaukseen. Kaappaankin uuden tuttavuuden virtuaaliseen syliin ja pidän hänestä tiukasti kiinni. Hän on tärkeä ihminen minulle tänään, huomenna hän saattaa olla vielä tärkeämpi. Saanko siis halata kaikkia tapaamiani ihmisiä ja pitää teistä tiukasti kiinni? Olette minulle tärkeä osa verkostoani – lupaan olla sitä myös teille.

#yhteistyö #kokemus

Kommentointi on suljettu

Simple Share Buttons