Rakkaudesta työhön

Luin Kodin Kuvalehdestä Saku Tuomisen haastattelun perinteisen työn tekemisen – tai lähinnä ajattelun – romukoppaan heittämisestä. Aloitin työviikon Petri Parvisen ajatuksia herättävällä luennolla uudenlaisesta ajattelusta, luovuudesta ja rohkeudesta tehdä asiat hyvin, mutta uudella tavalla. Viime viikolla törmäsin Facebookissa juttuun Helsingin keskustaan avatusta työtilasta etätyöntekijöille. Näihin huomioihin voin lisätä oman esimiehen kannustuksen ja ennen kaikkea luottamuksen, että työn voi tehdä joskus vaikka merenrannan kallioilla istuen. Mutta niin vaan minut löytää toimistolta, perinteisesti noin 8-16 välisenä aikana.

Halua tehdä toisin löytyy, mutta puuttuuko rohkeus? Miksi en arjen tiimellyksessä edes huomaa, että nyt olisi hyvä kävellä korttelin ympäri ja miettiä millainen toteutus sopisi tähän juttuun. Miksi minä, joka muuten innostun helposti ja olen hyvä ideoimaan kaikenlaista, olen jämähtänyt työpöytäni ääreen kuin jalkani olisivat jumiutuneet kiinnikuivuneeseen betonisaaviin? Näitä asioita pohdin viimeksi eilen illalla, ensimmäisenä tänä aamuna.

Mutta nyt sitä sitten ollaan osittain etänä. Ei tarvittu rohkeutta vaan “näin siinä sitten kävi”. Lapsi kipeänä, kotiin oli jäätävä. Ensimmäinen vilkaisu työposteihin vähän ennen kello seitsemää. Pari viestiä maailmalle jo ennen kuin työkavereiden aamupuurokattilat edes kiehuivat. Toinen lapsi koululle puoli kahdeksalta ja pakkasimme mukaan polkupyöränkin. Haen hänet iltapäivällä itsekin pyöräillen. Tuon matkan aikana ehtii taas tuulettamaan ajatuksia ja ideoida uutta. Upea aurinkoinen ja lämmin sää ovat varmasti täydellistä polttoainetta rohkeille ajatuksille.

Toimistoajanlaskun mukaan nyt oltaisiin työpäivässä “puolivälissä”, on ruokatunnin aika. Entäs etätyöläisellä? Jalat takkahuoneen pöydällä, villasukat jalassa, läppäri sylissä, puhelin vieressä. No, näinhän voisi olla toimistollakin. On sielläkin tehty töitä villasukat jalassa, joskus istuttu nojatuolissa jalat pöydälläkin. Jotain tässä on silti erilaista. Uutuuden viehätystä? Ehkä hieman sitäkin. Onko tosiaan niin, että oma päänuppi toimii tietyllä tavalla tietyssä ympäristössä?

Tuossa hetki sitten tuli kirjoitettua viesti, jonka kirjoittamista olen jo pari päivää siirtänyt “sopivampaan hetkeen”. Nyt hetki oli sopiva. Netin kautta avatusta sähköpostista ei tule ilmoituksia uudesta sähköpostista, keskittyminen ei herpaannu, kollegan puhe ei kuulu naapurihuoneesta, kukaan ei kysy mitään. Pöydällä ei ole lippua ja lappua muistuttamassa, että tämäkin pitäisi tehdä, muista tuokin. Nyt ei ollut vaihtoehtoisia juttuja, mihin tarttua. Ei ollut tekosyitä, miksi siirtää asian eteenpäin viemistä. Hiljaisuus antaa ajatusten virrata. Muutama minuutti ja viesti on kirjoitettu. Siitä tuli hyvä!

Tunnen itseni ja tiedän, ettei minusta olisi “yksintekijäksi”. Onneksi nykytekniikka mahdollistaa kollegoiden tuen ja virtuaalisen läsnäolon melko vaivattomasti. Eivät he ole yhtään kauempana tai vaikeammin tavoitettavissa kuin eilen toimistollakaan. Meitä oli toimistollakin vain kaksi, muut olivat maailmalla. Eilen tuntui, että oli toisaalta liiankin hiljaista. Pakko miettiä, miksi se hiljaisuus ei sillä hetkellä ollut yhtä inspiroiva kuin nyt kotona, kun taustamusiikkina astiapesukoneen hurina. Tuskin sitä joka päivä tuntisi oloaan näin ideoiden täyttämäksi, intoa pursuavaksi, super-tehokkaaksi ja super-järjestelmälliseksi. Niillekin päiville on paikkansa, kun parhaat ideat syntyvät kahvikupin ääressä kollegan kanssa niitä näitä jutellessa. Mutta tänään kollegat ovat soittaneet minulle jo kolmesti. Ei sisäisiä sähköposteja, vaan nopeaa asioiden hoitoa puhelimella. Just näin sen pitääkin olla.

Ihmetelläkö maailman menoa vai omien ajatusten virtaa? Ehkä tässä onkin kyse aivan jostain muusta? Ehkä tänään olenkin oppinut jotain itsestäni. Ehkä tänään olen pystynyt pysähtymään, tyhjentämään ajatukset kaikesta ylimääräisestä, keskittymään 100 % siihen mitä teen. Jos pystyisin fokusoimaan ajatukseni samaan tapaan, kuin ommellessani ystävälleni hänen vanhoista farkuistaan joogamattopussia. Ne tunnit, jotka siihen käytin, ajattelin häntä, ystävyyttämme ja ystävien tärkeyttä. En varmasti kuullut edes puolia ääniä mitä lapsiperheen arkeen sisältyy Jos tuon saman keskittymisen onnistuisin tänään kohdistamaan työajatuksiin, niin jokaisen viestin, jokaisen puhelinsoiton ja jokaisen ajatuksen voisi signeerata merkillä “Made with love”.

#työnilo #rakkaudestatyöhön #uusienajatustenäärellä

Kommentointi on suljettu

Simple Share Buttons